Luontopolku

 

1. Kuikka Koponen

Tervetuloa Kuikan Kierrokselle! Luontopolku on saanut nimensä savolaisesta silmänkääntäjästä Kuikka Koposesta, joka maksoi vallesmannille vanhoilla allakan lehdillä rahan sijaan ja piiloutui väkijoukon nähden hevosen vatsaan. Maankiertäjäksikin mainittu Kuikka Koponen eli 1800-luvulla. Hän löysi vaimon tältä kylältä ja rakensi torpan perheelleen vaimon perinnöksi saamalle maatilkulle joka vieläkin tunnetaan nimellä Kuikanpelto. Tuo pelto löytyy vieläkin tästä noin parin kilometrin päästä mutta Koposen talo on sieltä jo purettu.

Tarinoissa ja kaskuissa Kuikka Koponen elää edelleen, mutta todellista tietoa hänestä on vain vähän. Kirkonkirjojen mukaan hän syntyi Heinäveden Varistaipaleella 1.12.1833 ja asui myöhemmin ainakin Säämingissä (Kuikanpellolla). Kirkonkirjoissa ovat säilyneet myös Kuikan ja tämän vaimon Iidan lasten erikoiset nimet: yksi tyttäristä kastettiin Lucina Concordia Gemma Jekubetiksi ja poika Elnaam Jaebets Jesobeamiksi.

Kansanrunousarkiston aineistossa Kuikka Koposen merkillisistä tempuista on viiden eri henkilön silminnäkijäkuvauksia. Nämä ovat nähneet, että Kuikka tekee sanomalehtipaperista rahaa, onkii lattianraosta kaloja, tekee kivestä ahvenen ja sisiliskon, loihtii tyhjästä tikittäviä kelloja ja tekee päreestä pääskyn.

Miksi miestä sitten kutsuttiin Kuikka Koposeksi? Valokuvaa hänestä ei ole säilynyt, mutta kertomusten mukaan hän oli laihanpuoleinen tumma mies, joka kulki filttihattu päässä kesät talvet. Kuikka-lisänimi on voinut tulla kuikannahkaisesta laukusta, jossa Koponen säilytti tavaroitaan.

NOIN KILOMETRIN PITUINEN LUONTOPOLKU ALKAA TÄSTÄ JA ON MERKATTU SINISIN KÄPYMERKEIN. ENSIMMÄISET KAKSI KOHDETTA OVATKIN JO TÄSSÄ LÄHTÖPAIKALLA.

NAUTTIKAA KAIKILLA AISTEILLANNE!

 

2. Asta myrsky

Asta-myrskyn muistomerkki

30.7.2010 koettiin tämän alueen pahin ukkosmyrsky kautta historian. Pitkä hellejakso päättyi tuhoisaan luonnonnäytelmään jossa ihminen sai tuntea pienuutensa. Puolenyön jälkeen ilma pimeni nopeasti ja ukkonen alkoi jyrähdellä. Tuon ukonilman aikana oli todettu yli 6000 salamaa ja vain noiden salamoiden aikana oli mahdollisuus nähdä kuinka voimakkaat syöksyvirtaukset painoivat tukkipuiden latvoja maahan.

Johtuen juuri noista ylhäältä päin tulleista syöksyvirtauksista metsät kärsivät pahoja tuhoja riippumatta siitä sijaitsivatko ne mäen päällä vai notkon pohjalla ja olivatko metsät nuoria kasvatusmetsiä vaiko vanhoja täysi-ikäisiä metsiä. Tältäkin tilalta tuo Asta-myrsky kaatoi suuren yhtenäisen metsän lisäksi lukuisia pieniä aukkoja ”reikiä” metsän keskelle ja myös kaikki erikoispuut jotka oli rauhoitettuja kuten tämä muistomerkkipuu, vanha metsälehmus, harvinainen tuulenpesäpuu, vanha iso säästöpuu kilpikaarna-mänty sekä isoisän perustama lehtikuusimetsä. Vaikkakin tämänkin tilan metsien vahingot olivat suuret niin hyvä että henkilövahingoilta säästyttiin. Aineelliset vahingot olivat etupäässä kaatuneitten puiden aiheuttamia vauriota rakennuksille ja ajoneuvoille. Sähkötkin saatiin kymmenen vuorokauden odottelun jälkeen.

 Asta-myrskyn ”kädenjäljestä” on tarkoituksella jätetty esimerkki Käpälämäen laavun/kodan ympäristöön johon täältä alkava Kuikan kierros johtaa.

 

 3. Tervahauta

Tällä seudulla on poltettu tervaa edessä nakyvän kaltaisissa tervahaudoissa 1600-luvulta lähtien. Saimaan vesitöjä myöten terva on kuljetettu Lappeenrantaan ja siletä edelleen Viipuriin myytäväksi.

Terva valmistettiin hiiltämällä pihkaisia mäntypuita ja tervaksia suppilomaisessa tervahaudassa. Haudasta terva valui tervajohtoa pitkin tervakaukaloon ja siitä edelleen tynnyriin. Kun tervaa poltettiin vientiä varten, haudat olivta suuria, läpimitaltaan 9-20 metriä. Yksi kuutiometri tervaksia tuotti noin 30 litraa tervaa.

Tervanpoltto oli 1600-luvulta 1850-luvulle saakka tärkein metsien hyödyntämisen muoto laajoilla alueilla Suomessa. Juuri Saimaan vesistöjen tienoot Päijänteen vesistön ja Pohjanmaan ohella olivat tärkeimpiä tervantuotannon alueita. Terva oli myös Suomen tärkein vientitavara. 1860-luvun alkupuolella sitä vietiin vuosittain yli 25 miljoonaa litraa eli yli 200000 tynnyriä.

Nyt perinteisen hautatervan kysyntä on jälleen vilkastunut ja eri puolilla Suomea sytytellään jälleen tervahautoja – määrä tosin on varsin vaatimaton menneisiin aikoihin verrattuna. Tervaa kuitenkin tarvitaan, siitä pitää huolen perinnerakentamisen ja puuveneiden suosuion kasvu.

 

4. Metsälehmus

Tässä kasvaa metsälehmuksia, joita kutsutaan myös niinipuuksi. Niinipuu on ollut tärkeä talouspuu kautta aikain, sillä kuoresta saatava niintä on osattu hyödyntää jo kivikaudella (3000-1200eKr). Tällöin niinestä tehtiin kalastuksessa käytettäviä verkkoja ja köysiä.

1300-1500 -luvuilla niinellä maksettiin veroja. Etelä-Suomen paikoin laajat niinipuumetsät kaadettiinkin lähes kokonaan tällä aikakaudella. Lehmuksille tuhoisasta niinen kiskonnasta luovuttiin vasta 1600-luvulla, kun raha korvasi niinen maksuvälineenä. Jäänteenä tästä ajasta metsälehmuksia kasvaa nykysin vain yksitellen ja usein vaikeakulkuisessa maastossa.

Lehmuksen kuoren pitkät niinisyykimput eroteltiin käyttöä varten samalla tavalla liuottamalla kuin pellavan kuidutkin. Liotettaessa bakteerit hajottavat puun löyhemmät solukot, mutta eivät ehdi kajota sitkeisiin kuituihin.

Nykyisin niin lehmuksia kuin muitakin lehtipuita pyritään vaalimaan talousmetsissä. Tällä paikalla kasvoi yksi iso lehmus kunnes vuonna 2010 Asta-myrsky kaatoi sen. Nämä pienet lehmukset ovat syntyneet emä-puun kantovesoista, tässä tapauksessa myrskyn repimästä juuristosta.

 

5. Kelopuu

Tämän kaltaiset pytyynkuivaneet puut ovat tärkeitä metsäluonnon monimuotoisudden kannalta. Lahopuussa elää useita uhanalaisia sieni- ja hyönteislajeja. Myös monet koloissa pesivät lintulajit tavitsevat pökkelöpuita. Jos puustoa hakattessa kaikki rungot korjataan talteen, ei metsään jää näiden eliöiden kannalta tarpeeksi lahoava puuta.

Nykysin luonnon monimuotoisuudelle annetaan arvoa ja puuta korjattaessa metsiin jätetään keloja, tuulenkaatoja ja vanhoja puuyksilöitä tarkoituksella. Paikotellen lahopuuta synnytetään jopa keinotekoisesti katkomalla hakkuukoneela esimerkiksi tyvilahoisia kuusia usean metrin korkeudelta. Koloissa pesivien lintujen lisääntymistä puolestaan helpotetaan monin paikoin linnunpönttötalkoilla. Ei myöskään voida vähätellä ilmaston lämpenemisen vaikutusta metsätuhoihin ja sitä kautta lahopuun syntyyn. Monet metsän pientuholaiset ovat siirtymässä eteläisemmästä Euroopasta myös tänne pohjoisien metsien vitsauksiksi. Myös kovat tuulet ja myrskyt ovat lisääntyneet.

Taulakääpä on yleinen koivun rungoilla kasvava sieni. 1800-luvun puolivälin saakka taulakääpä oli merkittävä hyödyke, sillä siitä valmistettiin tulen sytyttämiseen tavittavaa taulaa. Taulaa saatiin kovan kuorikerrosken alla olevasta sitkestä ja kuohkeasta mallosta, joka käsiteltiin huovan kaltaiseksi helposti kuljetettavaksi levyksi. Taulaa on osattu hyödyntaa noin 10000 vuoden ajan.

 

6. Avosuo

Tällä avosuolla kasvaa yksi kolmesta Suomessa tavattavasta lihansyöjäkasvista: kihokki. Kihokit pyydystävät hyönteisiä lehtiensä pinnoissa olevilla limaa erittävillä nystykarvoilla. Hyönteisiä kasvit tarvitsevat typen tarpeen tyydyttämiseen; tähän tarkoitukseen ne liuottavat eläinten pehmeät osat.

Kihokki on kehittänyt erikoislaatuisen tavan saada tarvitsemansa ravinteet. Muutkin avosuon kasvit ovat joutuneet sopeutumaan niukkaan ravinnetilaan, sillä useiden metrien paksuinen turvepatja estää niiden juuristolta yhteyden ravinnepitoiseen kivennäismaahan. Muita avosuolle tyypillisiä kasvilajeja ovat rahkasammalet ja sarat sekä marjoista karpalot sekä suomuuraimet(lakat).

Aikoinaan suot peittivät lähes kolmanneksen Suomen pinta-alasta. Suomi onkin maailman viidenneksi soisin maa. 1980-luvun alkupuolella kaikista Suomen soista oli metsän kasvun parantamiseksi ojitettu noin puolet, kuten tämäkin suo. Nykyisin näin karua ja pientä suota ei enää ojitettaisi.

 

7. Perhemetsätalous

Tässä taimikossa varttuu tulevaisuuden metsää. Tälle alueella istutetut männytaimet ovat korjuukelpoisia puita suunnilleen 80 vuoden kuluttua noin vuonna

Suomalainen metsätalous jäljittelee metsän luontaista kehityskulkua ja pyrkii säilyttämään luonnon monimuotoisuuden. Harvennushakkuissa positetaan luonnonkilpailussa hävinneitä puita ja päätehakkuussa jäljitellään metsää uudistavaa metsäpaloa tai muuta luonnontuhoa. Tämän jälkeen hakkuualueella joko istuteaan puuntaimia, kylvetään siemeniä tai alue jätetään uudistumaan luontaisesti. Suomessa metsä uudistuu hakkuun jälkeen ajan kuluessa itsestäänkin, mutta istutuksilla tai kylvöllä luonnon kiertokulkua nopeutetaan.

Nykyisin useimmilla kasvupaikoilla taimikkoa harvennettaessa lopputuloksena on sekametsä. Tälläkin alueella todennäköisesti jätetään kasvamaan istutetun männyn lisäksi jonkin verran luonatisesti syntynyttä mäntyä. Sekametsiä suositaan, koska ne kestävät erilaisia luonnontuhoja paremmin kuin yhden puulajin metsät ja näyttävät maisemassa luonnonmukaisemmilta.Pohjoisten metsien kasvatus on pitkäjänteistä. Tälläkin alueella on jo tehty ratkaisuja, joiden oikeellisuus selviää vasta muutaman skukupolven kuluttua, kun näistä taimista varttuneita tukkipuita myydään.

 

8. Saimaannorppa

Hyvällä onnella voit nähdä tältä kalliolta saimaannorpan pään pilkistävän vedestä tai kiikarilla norpan kallioluodolla loikoilemassa. Lähimmillään norppa on nähty kallion alapuolella lahdella. Toisaalta norpan on myös helppo piiloutua, sillä se pystyy helposti olemaan sukelluksissa jopa 20 minuuttia.

Norppakanta on saatu kasvamaan erittäin uhanalaisesta 200:sta nykyiseen reiluun 400:aan lukuisten suojelutoimenpiteiden ansiosta. Aikuinen norppa on noin 130-145cm pitkä ja painaa keskimäärin 60kg. Norpan elinympäristöä ovat saarien ja salmien pirstomat sisävedet, joilta suuret ulapat puuttuvat.

Norppanaaras synnyttää helmi-maaliskuussa poikasensa eli kuutin rantakinoksessa olevaan pesään. Vastasyntynyt kuutti on harmaa ja painaa noin 5kg. Seuraavien 6-9 viikon aikana norppaemo imettää sitä ja kuutin paino nousee 20 kiloon.

Laji on edelleenkin uhanalainen ja siksi tälläkin edessä aukeavalla vesistön kallioden pohjoisrannoille joka talvi vapaaehtoiset kolaavat lumikasoja norppien pesäkinoksiksi koska nykyiset talvet ovat olleet varsin vähälumisia.

 

Palokärki

blau maxim

Tässä kuusessa on vieraillut palokärki. Tyvestä onton kuusen sisällä elää muurhaisia, joita etsiessään palokärki on hakannut puuhun isoja koloja. Saalinsa lintu on vetänyt esiin tikkojen tapaan erittäin pitkällä, väkäpäisellään kielellään.

Palokärki on helposti tunnistettava lintu. Se on selvästi muita tikkoja kookampi ja yksivärisen musta punaista päälakea lukuun ottamatta. Palokärjen rummutukset ovat pitkiä, kuuluvia sarjoja. Lennossa lintu huutaa raikuvasti kry-kry-kry ja lakeutumisensa se kuulutta venähtävällä kliie äänellä. Keväsin palokärki kuikuttaa kimestä kui-kui-kui.

Tähän kuuseen on pesiytynyt muurhaisia, koska puuta vaivaa juurikääpä-niminen sienitauti. Juurikäävän lahottama puu on otollinen asuinsija muurhaisille. Puu myös kaatuu helposti myrskyssä, koska sen tyviosa lahoaa.

 

Lakka

Rubus chamaemorus

Tuntomerkit: Suolla kasvavalla marjalla on monta nimeä: lakka, hilla, valokki ja suomuurain. Lakka on monivuotinen, 10–25 cm korkea, kaksilehtinen ja yksikukkainen ruoho, jonka maavarsi on rönsymäinen ja puutunut. Lehdet ovat kurttuisia ja munuaismaisia. Kasvi on kaksikotinen eli hede- ja emikukat sijaitsevat eri yksilöissä.  Kukka muodostuu viidestä valkoisesta terälehdestä ja kukinta-aikaa on kesäkuu. Hedelmä käy kasvun aikana läpi monta värimuutosta: aluksi marja on vihertävän keltainen, sitten punainen ja kypsänä keltainen, mehukas, maukas ja tuoksuva. Kypsä marja irtoaa kannastaan helposti.

Kasvupaikat: Lakka kasvaa koko Suomessa, mutta runsaimmin se marjoo Kainuussa, Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa. Lakka on luonnontilaisten soiden kasvi, mutta sitä esiintyy myös uusien metsäojien ja soita halkovien metsäteiden reunoilla.

Satokausi:

Lakan poiminta alkaa Etelä-Suomessa heinäkuun puolivälissä. Lakan sato vaihtelee vuosittain. Satoisuuteen vaikuttaa lakan aikainen kukinta varsinkin Pohjois-Suomessa, missä yöhalla voi palelluttaa kukat.

Ravintoarvo: Lakka on hyvä C-vitamiinin lähde. Reilu desilitra kullankeltaisia marjoja kattaa päivittäisen C-vitamiinintarpeen. Lakka sisältää myös E-vitamiinia runsaammin kuin monet hedelmät ja viljatuotteet. Erityisesti lakan siemenöljy on E-vitamiinipitoista. Kuitua lakka sisältää eniten luonnonmarjoista. Lakka sisältää kerrannaisluumarjoille tyypillisiä polyfenoliyhdisteitä, ellagitanniineja.

Käyttö: Lakat ovat parhaimmillaan tuoreena, mahdollisimman vähän käsiteltyinä. Lakasta valmistetaan hilloja, mehuja, keittoja ja jälkiruokia. Kaunis ja raikkaanvärinen marja sopii koristeeksi erilaisiin ruokalajeihin. Lakka säilötään pakastamalla, keittämällä hilloksi tai mehuna. Lakan arvokasta siemenöljyä käytetään kosmetiikkatuotteiden valmistuksessa. Marja sisältää puolukan tavoin luontaisesti bentsoehappoa, jolloin lakka säilyy survottuna omassa mehussaan viileässä varastoituna.

Kukintavaiheeseen ajoittuva hallayö voi tuhota lakkasadon.

Punertava, raaka lakka ei ole vielä valmis poimittavaksi.

Kypsä lakka irtoaa kannastaan helposti.


Juolukka

Vaccinium uliginosum

Tuntomerkit:
Juolukka on pysty, 15–50 cm korkea monivuotinen varpukasvi. Sen varsi on tyveltä haarova, väriltään ruskehtava ja puutunut. Lehdet ovat talveksi varisevia, vastapuikeita, ehytlaitaisia, tylppiä ja suipohkoja. Väriltään lehdet ovat päältä harmaan sinivihreitä ja alta vaalean vihreitä. Kukinto on 1–3 kukkainen latvaterttu. Juolukka kukkii valkoisin tai punertavin kukin touko-kesäkuussa. Vahapeitteinen marja on 8–12 mm:n kokoinen, pallomainen tai munanmuotoinen, usein hieman kulmikas. Marja on väriltään harmaansininen ja sisältä vaalea. Se on mehukas ja maultaan mieto.
Näköislajit:
Mustikan (Vaccinium myrtillus) lehdet ovat sahalaitaiset ja ohuet. Mustikan varret eivät kasva niin korkeaksi kuin juolukalla ja varret ovat vihreät sekä särmikkäät. Marjat ovat pienempiä ja sävyltään tummempia sekä sisältä kauttaaltaan tummansinisiä verrattuna juolukan marjoihin.

Kasvupaikat:
Juolukka on kosteiden paikkojen kasvi. Se on yleinen suovarpu, joka kasvaa pääasiassa rämeillä sekä korpien ja lettojen mättäillä. Juolukan marjonta on runsasta soistuvilla kankailla ja kangasmaiden rantametsissä. Lapissa se menestyy kuivemmilla seuduilla, joten sitä tavataan pohjoisessa myös kangasmetsissä ja tunturikankailla.

Juolukka kukkii myöhään, lähes puolukan kukinta-aikaan. Juolukka voi marjoa hyvin sellaisinakin vuosina, jolloin mustikan kukat paleltuvat. Suojaisissa rantametsissä kasvavan juolukan kukat paleltuvat harvoin. Juolukan poiminta ajoittuu noin puolta kuukautta myöhäisemmäksi kuin mustikan eli juolukka on kypsä poimittavaksi elokuussa. Parhaimmat juolukkasadot saadaan Metsä-Lapista.

Ravintoarvo:
Juolukka sisältää runsaasti luonnollisia sinisiä väriaineita antosyaaneja sekä flavonoleja, kuten kversetiiniä ja myrisetiiniä.

Käyttö:
Juolukan marjoja voi syödä sellaisenaan. Marjoja voi käyttää myös puuroissa, keittona tai mehuna. Juolukkaa säilötään pakastamalla, kuivaamalla, keittämällä hilloksi tai mehuksi. Mietoa marjaa voi käyttää yhdessä muiden aromikkaampien marjojen kanssa.


Karpalo

Vaccinium oxycoccos, V. microcarpum

Tuntomerkit: Isokarpalo on 10–80  cm pitkä, suikertava ja maanmyötäinen varpu. Talvehtivat lehdet ovat 6–15 mm pitkiä, soikeita tai suippoja, päältä kiiltävän vihreitä ja alta valkoisia. Vaaleanpunaiset kukat ovat haarojen kärjissä joko pareittain tai useita yhdessä. Isokarpalon kukinta-aikaa on kesä-heinäkuu. Marja on pallomainen, 10–15 mm leveä tai pisaramaisesti kärkeen tai tyveen päin levenevä. Marja on väriltään punainen tai tumman sinipunainen ja maultaan hapan.

Satokausi: Karpaloa voi poimia syyskuun loppupuolelta lumen tuloon saakka ja lumen alta keväällä. Karpaloa kannattaa poimia myös syksyn ensimmäisten pakkasten jälkeen sekä keväällä, jolloin marjan sokeripitoisuus suurentunut ja happamuus on vähentynyt.

Ravintoarvo: Karpalo on useimpien luonnonmarjojen tapaan hyvä C-vitamiinin lähde. Kovakuorinen karpalo on myös hyvä kuidun lähde. Karpalon kirpeä maku johtuu erilaisista luontaisista hapoista: omena-, sitruuna- ja bentsoehaposta. Karpalolle tyypillisiä polyfenoliyhdisteitä ovat flavonolit, kuten kversetiini ja myrisetiini. Muita karpalon sisältämiä tutkittuja polyfenoleja ovat lignaanit ja proantosyanidiinit. appamuus on vähentynyt.

Käyttö: Karpaloa käytetään marjakeittoihin, puuroihin, uuniruokiin ja leivonnaisiin. Karpalot sisältävät luonnostaan marjojen säilymistä edistävää bentsoehappoa. Syyskarpaloissa on paljon hyytelöitymistä edistävää pektiiniä, joten niistä voi valmistaa helposti mainiota hyytelöä ja marmeladia. Makeammat kevätkarpalot sopivat mehun tai siman valmistukseen.